Paluu päiväkotiin

Ensimmäiset kaksi viikkoa harjoittelua jo takana. Tarkoitus oli jo aikoja sitten tulla kirjoittamaan myös blogiin vähän fiiliksiä, mutta se on vähän jäänyt. Siinä vaiheessa kun on päivän riehunut muksujen kanssa, haluaa illalla mahdollisimman aikaisin nukkumaan. Kaikki on kuitenkin sujunut oikein mukavasti, lapset ovat ihania ja minut on otettu vastaan ihan hyvin. Siistiä kun pääsee taas itse pelaamaan kaikkia lautapelejä, askartelemaan ja leikkimään hauskoja leikkejä. Marika - ikuinen lapsi...

Toisalta harmittaa, että tämä harjoittelu on näin lyhyt. Tulee hirveä ikävä niitä muksuja, ja jo nyt itkettää ajatus, että enää kuusi työpäivää jäljellä. Menin päiväkotiin harjoitteluun sen takia, että saisin vähän selvyyttä suuntautumisvalintaani. Päinvastoin tämä aika päiväkodilla on kuitenkin vain vaikeuttanut päätöksen tekemistä. Olin jo tavallaan jättänyt pois varhaiskasvatuksen vaihtoehdon, mutta nyt taas on palautunut se ajatus, mikä oli koulun alkaessa - olisiko lastentarhanopettaja tulevaisuuden ammattini?

Tulee vielä olemaan edessä monta unetonta yötä, kun syksyllä pitää tehdä lopullinen päätös siitä, minkä suuntaumisvalinnan valitsee. No, ehkäpä sillä ei loppujen lopuksi ole hirveän suurta merkitystä, minkä valitsen. Kaikissa paikoissa riittänee töitä ja periaatteessa voin sosionomina mennä töihin niin aikuisten kuin lastenkin parissa, suuntaumisopinnoista huolimatta.

Yritän nyt kuitenkin keskittyä ihan muihin asioihin. Tuo päätös pitää kuitenkin tehdä vasta syksyllä. Se, mitä ne muut asiat sitten ovat, on toinen juttu. Into ainakin tähän blogin kirjoittamiseen tyssäsi heti kun muutin takaisin kotiin ja rikoin vielä kameranikin. Porissa yksin hengaillessa oli jotenkin paljon enemmän rauhallisia hetkiä kirjoittaa, vaikka tuntuikin, että koko ajan on kiire. Täällä on aina jotain elämää ympärillä ja ne hetket, kun saa olla yksin kotona, ovat harvassa.

Paluumuutto kotiin on kuitenkin sujunut paremmin kuin ajattelin. Hermot ovat vielä kasassa ja ainakin toistaiseksi ollaan onnistuttu elämään suhteellisen sopuisesti yhdessä. Tietysti se, että ei tarvitse koko päivää viettää saman katon alla, helpottaa kummasti. Ehkä se järkyttävä perheriitakin sieltä vielä saadaan aikaiseksi, mutta toivotaan, että elämä sujuu koko kesän ajan sopuisissa merkeissä.

Viimeinen kuva ennen kameran rikkoutumista...