Rakastan ratsastusta

Viime viikon torstaina valmennuksen jälkeen melkein itkin epätoivosta. Viikkoa myöhemmin olisin voinut itkeä onnesta. Ratsastin tämän viikon valmennuksen Anteron sijaan suomenhevostamma Sinillä. Muutama vuosi ehti kertyä viime ratsastuskerrasta tämän ihanaisen kanssa, mutta olo oli silti satulaan istuessa hyvinkin kotoisa. Sini on ensimmäinen Ellun hevonen, jonka selässä olen ollut, ja jonka selässä olen ensimmäisen kerran Elinan silmän alla ratsastanut. Sini on se hevonen, jonka kanssa olen opetellut laskemaan neljään. Se hevonen, jonka kanssa olen kulkenut pitkän matkan opetellessani mitä tarkoittaa suora- ja epäsuora ohjasote, ja milloin niitä voidaan käyttää. Sinin kanssa olen ensimmäisen kerran ymmärtänyt oikeasti, mitä tarkoittaa peräänanto.

Tehtiin valmennuksessa väistöjä, avoja ja sulkuja. Ei me nyt mitään huippuluokkaisia taivutuksia saatu aikaiseksi, mutta siihen nähden, että allani oli luonnostaan etupainoinen suomenhevonen, meni ihan hyvin. Kaikista hauskin tehtävä oli omasta mielestäni se, kun pitkällä sivulla aloitettiin avotaivutuksella ja noin puolivälissä vaihdettiin sulkutaivutukseen. Elina käski ajatella vaihtoa ikään kuin kääntäisi satulan ympäri ja itseäni tämä mielikuvaharjoitus auttoi hyvin.

Sini oli koko tunnin niin hieno ja erityisesti lopussa, kun meidän piti ravata mahdollisimman lennokkaasti ja paino kunnolla takaosalla, tuntui pitkästä aikaa ratsastus oikeasti ihanalta, mukavalta ja helpolta. En tiedä sitten onko tässä muutamassa vuodessa tapahtunut jotain kehitystä ratsastajana vai oliko tämä vain sattumaa, mutta omasta mielestäni ratsastin torstaina, pitkästä tauosta huolimatta, Sinillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Rakastan Anteroa, se on ihana hevonen ja tykkään ratsastaa sillä, mutta oli silti ihanaa päästä taas pitkästä aikaa ratsastamaan niin sanotusti valmiilla hevosella. Anteron kanssa kun täytyy koko ajan pitää mielessä, että kaikki väistöt, avot, sulut yms. ovat sille uusia juttuja.

Sinin Tähti ja minä neljä vuotta sitten