Kaksi minuuttia. Sen verran Eerolla menee aikaa nukahtamiseen. En ymmärrä. Kaksi tuntia on lähempänä sitä aikaa, jonka minä tarvitsen iltaisin ennen uneen vaipumista. Me ollaan monissa asioissa muutenkin aika erilaisia. Toinen vasenkätinen, toinen oikea.
Eero on rauhallinen ja tasainen luonne. Minä temperamenttinen ja toisinaan jopa hieman tasapainoton. Teen päätöksiä joskus nopeasti, jopa spontaanisti, mutta kuitenkin aina ajattelen ennen ja teen vasta sitten. Eero ei suuremmin ajattele, tekee vaan. Tai siis ajattelee kyllä, mutta ei samalla tavalla kuin minä. Ehkä oma ajatteluni menee toisinaan liikaa analysoinnin puolelle ja turhaksi stressaamiseksi - sitä Eero ei harrasta.
Välillä Eeron huoleton elämänasenne ärsyttää minua, mutta hiljalleen olen alkanut ymmärtää, että minun pitäisi ehkä ottaa siitä vähän mallia. Asiat etenevät omalla painollaan, ilman suurta stressaamistakin. Sen kun oppisi vielä oikeasti tajuamaan.
Eilen illalla pysähdyimme muistelemaan menneitä kuin mitkäkin eläkeläiset konsanaan. Puhuimme viidentoistavuoden takaisista haaveammateista, lapsuuden lempileikeistä ja siitä kuinka minusta ja Eeron hyvästä ystävästä piti tulla pari. Kävimme läpi myös suhteemme alkuaikoja. Eero kertoi milloin oli ensimmäisen kerran katsonut minua "sillä silmällä" ja minä puolestani paljastin, että en koskaan ajatellut meitä minään muuna kuin kavereina.
Juuri nyt Eero nukkuu vieressäni ja tuhisee omaan suloiseen tapaansa. Minä en taaskaan saa unta, mutta se ei haittaa. Tajusin nimittäin olevani tällä hetkellä todella onnellinen. Syy siihen onneen on nimenomaan tuo kaksilahkeinen.
"Niin erilaiset yhdessä ollaan, mut mun elämässä riittää kun oot tässä.
Katsoo kai toiset ristiin ja nollaan se ei haittaa yhtään, tuli sulattaa jään niin erilaiset yhdessä ollaan.
Niin erilaiset yhdessä ollaan, mut mun elämässä riittää kun oot tässä.
Katsoo kai toiset ristiin ja nollaan se ei haittaa yhtään, tuli sulattaa jään niin erilaiset yhdessä ollaan."
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti