Lisää rautaa suuhun

Tajusin viimeistään tänään, että hevoset ja ratsastus on vaan se mun juttu. Mistään muusta ei saa samanlaista huippufiilistä ja hyvää oloa kuin ratsastuksesta. Suurin syy siihen, että mieliala on yli vuoden ajan jo heitellyt miten sattuu ja olo on ollut masentunut, on varmasti ratsastusharrastuksen hetkellinen lopettaminen. Taidan olla ikuinen heppatyttö.

Tämän ensimmäisen opiskeluvuoden aikana sanoin aina, kun joku kysyi jotain ratsastukseen liittyvää, ettei minulla ole varaa harrastaa enää. Onhan se toisaalta totta, että rahaa ei ole liiaksi, mutta nyt tämän kesäkuun aikana olen alkanut ymmärtää, että ei se raha ole aina ainoa asia, joka merkitsee. Tärkeämpää on olla onnellinen. Tästä lähtien aion olla onnellinen, vaikka rahatilanne olisi mikä. Aion repiä rahaa ratsastukseen jostakin ja säästää muista asioista. Parempi se on käyttää nyt sitä rahaa harrastamiseen kuin vuosien päästä laittaa rahaa vaikka terapiassa käymiseen, kun mieli on niin maassa, kun ei ole aiemmin osannut nauttia elämästä.

Mitä tänään sitten tapahtui, että tajusin vihdoinkin avata silmäni... Olin Sanna-Kaisa Klemelän kouluvalmennuksessa Komeetan kanssa. Ratsastin ensimmäistä kertaa ikinä kangilla ja alkuun pelkkä ajatus niistä pelotti. Mietin, että vähintäänkin aiheutan hevoselle ikuiset traumat tai tapan sen, mutta loppujen lopuksi kaikki meni todella hyvin, sain uusia ahaa-elämyksiä, eikä ne kanget olleet sen kummoisemmat kuolaimet kuin mitkään muutkaan.

Keskityimme valmennuksessa istunnan korjaamiseen ja tuli kyllä hyviä pieniä korjauksia, joilla Kom muuttui oikein mukavaksi ja miellyttäväksi ratsastaa. Tehtävinä meillä ei ollut mitään vaikeuksia, vähän ravin kokoamista ympyrällä ja laukka-ravi siirtymisiä suoralla uralla. Kuitenkin tykkäsin todella paljon Sanna-Kaisasta opettajana ja ilmottauduinkin heti seuraavaan valmennukseen, joka on kolmen viikon päästä.

Oltiin Riikan kanssa eri ryhmissä, joten Riikka ehti lopputunnista ottamaan meistä vähän kuvia. Jes! Alla niistä osa.