Pohdin tässä yhtenä päivänä, että kuinkakohan paljon sitä voi sitten joskus rakastaa omia lapsiaan - jos siis sellaisia joskus saa. Rakastan koiraanikin jo niin paljon, että tuntuu ihan järjettömältä. Koko kesän olen saanut viettää aikaa ihanan karvakorvani kanssa ja Blondi on oikeastaan ollut aina siellä missä minäkin. Nyt olen ollut pari päivää Porissa ilman koiraa ja tänään lähdetään Eeron kanssa mökkeilemään ilman koiraa. Tuntuu jotenkin tyhjältä. Olen kuitenkin melkein kaksi vuotta asunut omillani ilman koiraa ja silti nyt parin päivän jälkeen on kamala ikävä. Täällä on jotenkin niin paljon tylsempää yksin, kun ei ole koiraa.
Toisaalta, onhan se ihan kiva, että ei aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä tarvitse lähteä viemään koiraa ulos. Enkä olisi ilman huonoa omatuntoa pystynyt eilen kiertelemään Puuvillassakaan, jos olisin tiennyt koiran odottavan minua yksinään. Että puolensa ja puolensa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti