Kun suljet silmäsi illalla, muista myös avata ne aamulla

Viime päivinä on ainakin minun ympärilläni kiusaaminen ja erityisesti koulukiusaaminen ollut suuresti läsnä. Tähän toki vaikuttaa se, että satun opiskelemaan sosiaalialaa ja koulun kautta olemaan juuri tällä hetkellä ala-asteella näkemässä kaikkea, mitä koulumaailmassa tapahtuu. Tiistaina illalla katsoin yleltä tulleen kaksituntisen suoran lähetyksen, joka käsitteli koulukiusaamista. Paikalla oli kiusattuja, kiusaajia, opettajia, oppilaita, vanhempia, julkisuuden henkilöitä, KiVa Koulu -hankkeen johtaja Christina Salmivalli ja oli paikalle saatu opetus- ja viestintäministeri Krista Kiurukin. Hyvin laaja ja monipuolinen kattaus siis ja aihetta käsiteltiinkin monesta näkökulmasta.

Voin väittää, että kukaan, joka on käynyt peruskoulun, ei voi sanoa, että ei olisi koskaan nähnyt tai kuullut minkäänlaisesta kiusaamisesta. Se on karu fakta, että kiusaamista tapahtuu - niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa - ja erityisesti koulukiusaaminen on aivan liian yleistä. Henkilökohtaisesti koulukiusaaminen ei kosketa minua kovin syvästi, en koskaan ole ollut pahasti koulukiusattu, enkä ainakaan omasta mielestäni ole koskaan ollut myöskään paha koulukiusaaja, mutta silti kiusaamisillan tarinat saivat kyyneleet silmiini.

Monesti kiusaaminen johtuu erilaisuudesta. Erilaisuus on rikkaus, mutta se myös pelottaa. Mielestäni nykypäivänä, kun on käytössä kaikki mahdolliset älylaitteet ja lähes jokainen on netissä 24/7, ei pitäisi enää olla epätietoisuutta tai pelkoa erilaisuudesta. Luulisi ainakin, että jokainen on huomannut ihmisten olevan erilaisia. Tietysti voihan se olla, että ollaan vain kateellisia siitä, että toinen uskaltaa olla oma itsensä, pukeutua niin kuin haluaa, seurustella kenen kanssa haluaa ja kuunnella sitä musiikkia, mistä oikeasti pitää. Varmasti monessa kiusaamistilanteessa on kyse siitä, että ei itse uskalleta olla sitä, mitä haluaisi oikeasti olla, joten puretaan sitä omaa pahaa oloa johonkin sellaiseen, joka uskaltaa.

Sen sijaan, että koulussa toitotetaan lapsille, että toisia ei saa kiusata, pitäisi mieluummin yrittää vahvistaa jokaisen lapsen itsetuntoa ja kannustaa olemaan rehellisesti oma itsensä. Hyvä itsetunto auttaa selviytymään mahdollisesta kiusaamisesta ja pääsemään siitä paremmin yli. Ainakin minä voisin kuvitella, että hyvän itsetunnon omaavan lapsen ei myöskään tarvitse yrittää pönkittää itsetuntoaan kiusaamalla, joten jos lapsi on ikäänkuin sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse purkaa pahaa oloaan muihin.

Tästä päästäänkin aiheeseen, jota pohdittiin myös ylen kiusaamisillassa. Pitäisikö kiusaajaa rangaista vai auttaa? Jos kiusaaminen johtuu siitä, että kiusaajalla itsellään on paha olo, eikä hän osaa purkaa sitä muulla tavalla kuin satuttamalla jotain toista, auttaako siihen se, että pakotetaan pyytämään anteeksi ja annetaan esimerkiksi jälki-istuntoa. Luulisin, että ei. Kiusaaminen ei tietenkään ole hyväksyttävää ja yleinen käsitys on, että jos tekee väärin, saa rangaistuksen. Kuitenkin mielestäni jokainen tapaus pitisi käsitellä henkilökohtaisesti ja ottaa selvää niistä syistä. Sekä kiusatulle että kiusaajalle pitäisi tarjota apua. Valitettavasti kuitenkin esimerkiksi koulukuraattoreiden tai koulupsykologien määrät ovat oppilaiden määrään nähden aivan naurettavia, eikä heillä ole todellisia resursseja auttaa apua tarvitsevia lapsia tai nuoria.

Sen sijaan, että rangaistaan kiusaajaa, pitäisi ennemminkin rangaista koulua, joka ei pysty tai halua puuttua kiusaamistapauksiin. Jos samasta koulusta tulee toistuvasti ilmi kiusaamistapauksia, joille ei saada tehtyä mitään, voitaisiin koulua rangaista jotenkin. Siitä, minkälaisia nämä rangaistuskeinot olisivat, niin en tiedä, mutta eiköhän joku viisaampi jotain keksisi.

Suomalaiset opettajat ovat turhan paljon kiinni opettamisessa ja siinä, että nyt jokainen varmasti oppii täydellisesti kaikki mahdolliset laskukaavat ja suomen kielen taivutusmuodot. En väitä, etteikö se olisi heidän tehtävänsä, mutta kyllä minä ainakin muistan peruskouluikäisenä arvostaneeni sitä, jos opettaja joskus sattui kysymään mitä kuuluu ja oikeasti myös kuuntelemaan sen, mitä vastasin. Liian harvoin opettajat huomaavat oppilaidensa pahaa oloa tai jos huomaavatkin, ei heillä ole aikaa tai kiinnostusta lähteä purkamaan ja selvittämään sitä. Voin rehellisesti sanoa, että en tiedä missä tilanteessa itse olisin tällä hetkellä, jos yhdeksännellä luokalla silloinen opinto-ohjaajamme ei olisi ollut aidosti ja oikeasti kiinnostunut sen hetkisestä hyvinvoinnistani.

Tilanteisiin puuttumista ei varmastikaan edistä tämä perussuomalainen kulttuuri siitä, että pidetään huoli vain omista asioista, eikä puututa muiden ongelmiin. Jokaisen aikuisen pitäisi avata silmänsä ja katsoa ympärilleen. Pienikin teko toisen hyväksi, voi muuttaa sen toisen elämää merkittävästi.

"Viimein sain silmät aukasta.
Se mitä meil onkaan on haurasta"