Tasan kaksi vuotta

1.6.2013 eli päivälleen kaksi vuotta sitten painoin valkolakin päähäni ja olin olevinani niin fiksu ja aikuinen ylioppilas. Pysähdyin kuitenkin tänä aamuna miettimään, kuinka paljon kahdessa vuodessa sitä onkaan tullut muututtua. Tietysti ulkonäkö on muuttunut, varsinkin nyt kun leikkasin hiukseni, mutta on hämmentävää huomata kuinka paljon ajatusmaailma ja maailmakuva voi kahdessa vuodessa muuttua.

Kaksi vuotta sitten en ollut vielä käynyt sosiaalialan pääsykokeissa ja hädin tuskin tiesin, mikä on sosionomi. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tulevaisuudesta, ei tietoa tulevasta koulupaikasta tai edes siitä, mikä olisi mahdollisesti juuri se minun ala. Nyt olen aika varma, että opiskelen ihan oikeaa alaa ja tulevaisuudessa tulen tekemään töitä päiväkodissa. Oma ammatti-identiteetti on hiljalleen alkanut jo muodostua ja on huvittavaa huomata, kuinka uutiset varhaiskasvatuslaista ja eduskunnan uudistuksista saavat vereni kiehumaan. En tiedä johtuuko se tästä koulusta vai mistä, mutta olen oikeasti alkanut seuraamaan jonkin verran politiikkaa ja erityisesti juuri itseäni koskettavia uutisia tulee luettua säännöllisesti. Kaksi vuotta sitten tiesin suunnilleen juuri ja juuri kuka on Suomen presidentti.

Olen aina ollut - ainakin omasta mielestäni - suhteellisen suvaitsevainen ja avoin, mutta tämän koulun myötä nämä piirteet ovat tulleet selkeämmin esiin. Opiskelen sosiaalialaa ja sosiaalialalla työskentelevän ihmisen tärkein tarkoitus on puolustaa vähempiosaisia. Tämä näkyy ajatusmaailmassani nykyisin enemmän, enkä pidä sitä ollenkaan huonona asiana, vaan se tulee täysin luontevasti ja tuntuu oikealta.

Elämäntilanteeni on täysin eri kuin kaksi vuotta sitten. Seurustelin toki jo lakkiaispäivänäni Eeron kanssa, mutta en silloin vielä tosissani ajatellut, että tuon ihmisen kanssa haluan vielä jonain päivänä perustaa perheen ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Ja mikä tilanne on nyt? Kolmen viikon päästä saamme ensimmäisen yhteisen kotimme avaimet ja pääsemme ihan oikeasti hiljalleen rakentamaan sitä yhteistä tulevaisuutta. Toisen kanssa ei enää olla vain, koska se nyt tuntuu tällä hetkellä ihan kivalta, vaan toisen kanssa ollaan sen takia, että rakastetaan ja kunnioitetaan sitä toista ja halutaan oikeasti elää sen toisen kanssa.

Kaksi vuotta sitten asuin vielä vanhempieni luona. Nyt todennäköisesti vietän suurimman osan kesästäni kyllä kotiseudulla, mutta olo ei ole samanlainen kuin ennen. Jos en ole tehnyt ruokaa, tyhjentänyt tiskikonetta tai tehnyt jotain muuta järkevää, tuntuu olo heti todella vaivaantuneelta. Jos näen äitini pesemässä pyykkejäni tai siivoamassa minun jälkiäni, tunnen piston omatunnossani. Tämä ei ole minun kotini enää. Ei ole enää itsestäänselvää, että äiti tekee kaiken puolestani, vaan minun pitää oikeasti jotenkin korvata ja hyvittää se, että saan syödä ja asua ilmaiseksi.

En koe vieläkään olevani itsenäinen aikuinen, mutta olen selvästi aikuistuneempi kuin kaksi vuotta sitten. Haluan pärjätä tässä elämässä ja elää hetki kerrallaan kohti unelmiani. Paljon on vielä opittavaa, mutta paljon on jo opittukin.

1.6.2013