Kuvapostaus - Lumihauveli

Kamera pääsi pitkästä aikaa taas ulkoilemaan, kun tässä yhtenä päivänä innostuin ottamaan Blondista muutaman talvisen kuvan. B näyttää näissä järkyttävän lihavalta, kun olin juuri pari päivää aiemmin pessyt, föönannut ja harjannut sen, joten turkki oli varsin pöyhkeä. Ei se oikeasti ihan noin pullukka ole...

Joulu tuli, oli ja meni

Joulut on taas jouluiltu, onneksi. Nimittäin ei kiitos enää tällaista ruokamäärää taas hetkeen. Huhhuh.

Omalta osaltani joulu sujui hyvin ja rauhallisissa merkeissä. Joulupukki oli lukenut kirjeeni ja sain viettää valkeaa joulua läheisteni seurassa, kuunnella joululauluja pikkuveljeni soittamana ja nähdä iloisia kasvoja ja joulumieltä ympärilläni. Suuremmilta riidoilta vältyttiin ja pukki oli myös osannut tänä vuonna hyvin antaa oikeanlaisia lahjoja ihmisille, kun ainakaan minun korviini ei ole kantautunut valitusta turhista tai vääränlaisista lahjoista.

Itsekin sain paljon ihania lahjoja ja olen kyllä kiitollinen jokaisesta. Paras lahja oli kuitenkin ehkä se, että ensimmäistä kertaa vietin koko joulun Eeron kanssa samassa paikassa. Olimme jouluaaton minun perheeni kanssa mummulassa ja joulupäivän sitten Eeron perheen luona heillä kotonaan. Joulupäivänä tosin iltaa vietettiin eri osoitteissa, yöksi sain kuitenkin taas seuraa. Eero oli siis kavereidensa kanssa juhlimassa ja minä jäin kotiin. En oikein perusta juhlimisesta ja juomisesta jouluna, joten vaikka minuakin mukaan pyydettiin, jäin kotiin niin kuin aiempinakin vuosina. Tapaninpäivä sitten vain hengailtiin meillä kotona.

Ihan en vielä voi itseäni jouluihmiseksi sanoa, mutta kyllä tänä vuonna voin sanoa nauttineeni joulusta taas pitkästä aikaa ihan eri tavalla. On ihanaa, että sekä äidin että isän puolen sukuun on saatu pieniä lapsia serkkujeni toimesta ja nämä pikkuiset tuovat ihan uutta iloa ja vauhtia kaikkiin sukujuhliinkin. Melkein meinaa vauvakuume iskeä itsellekin.

Itämeren vallottajat

Hengissä selvittiin meidän laivareissusta ja oli huikee reissu. Kiitos Riikka, Eero & Antti matkaseurasta. Pidettiin meidän pienellä porukalla hauskaa, kuunneltiin Paula Koivuniemee ja Popedaa. Ihan noi artistit ei ehkä tällaiseen 20 vuotiaaseen iske, mutta ei se menoo haitannu.

Oon yrittäny virittäytyä joulutunnelmaan leipomalla eilen pipareita ja koristelemalla tänään joulukuusen. Mielestäni oon ihan hyvin onnistunutkin, en muista koska olisin viimeks ollu näin hyvällä joulumielellä. Toi laivareissu oli ihan hyvä tähän väliin, niin pysty irtautuun kaikesta joulustressistä ja rentoutumaan.

Huomenna toivottavasti vietellään rennosti yhdessä aikaa läheisten kanssa, syödään hyvin ja availlaan jokunen joululahjakin. :)

Mä oon sopivasti onnellinen

En muista koska olisin viimeks ollu niin hyvällä tuulella ja onnellinen kun eilen illalla olin. Lähdin keskiviikkona aamupäivällä Poriin ja Johanna ja Riikka saapu mun luo sitten myöhemmin. Riikalla oli synttärit, niin juhlittiin sitten kolmistaan niitä.

Ensin oltiin vaan mun luona, syötiin, juotiin ja hengailtiin. Niin ja varattiin vähän extemporee laivareissu lauantaiks eli huomiseks. Hehe. Myöhemmin illalla lähettiin sitten Kinoon ja siellä viihdyttiinkin melkein pilkkuun asti. Oli hauskaa taas pitkästä aikaa olla viihteellä näiden naikkosten kanssa, ja vaikka dj olikin ihan surkimus, niin ainakin mulla oli ihan hauskaa.

Torstaipäivä sitten vaan löhöiltiin ja syötiin keskenämme siihen asti, kunnes mun piti lähtee tallille. Pitkästä aikaa pääsin taas Anteroisen kyytiin ja valkun jälkeen olin niin ilonen, koska ratsastus suju Antsan kans pitkästä aikaa suhteellisen hyvin. Alla suora lainaus siitä, mitä kirjotin torstaina illalla Antsan omistajalle:

"Vaikka tossa kotimatkalla alko taas ihan järkyttävästi särkee tota selkää ja mun alkaa kohta iskeen jonkin asteinen epätoivo tän mun kroppani kans, niin ratsastuksesta ja Anterosta jäi tänään hyvä mieli. Se pöllöili juu, ja oli paikotellen vähän tuhma, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin plussan puolelle. Tehtiin aluks aika paljon erilaisia väistöjä käynnissä ja muuten oli ihan ok, mutta oikeen takajalan siirtäminen vasemman yli ristiin on ylitsepääsemättömän hankalaa ja ruunalla meinas välillä mennä vähän herne nokkaan, kun ei oltu ihan samaa mieltä, mitä tehdään. Myös raipasta me käytiin vähän keskustelua, että saako se olla kädessä vai eikö saa. Antsa sai jonkinasteisen kohtauksen vaan siitä, kun pyysin Ellulta mulle raipan käteen. Mä voitin kuitenkin sen taistelun ja jatkossa ratsastan aina raippa mukana, koska sen pitää tottua siihen, että se on mukana, vaikka sitä ei tarvis käyttää. Se pään heittely vähän raivostuttaa, mutta ratsastin tänään niin, että joka kerta, kun se nyppäs sen päänsä, niin mä nyppäsin ulko-ohjasta samaan aikaan ja ratsastin jalalla eteen ja heti kun se lopetti, niin mä päästin paineen ohjasta pois ja myötäsin sille. Lopputunnista riitti kun laitto vaan ulkonyrkin kiinni, niin pää pysy siellä missä pitääkin ja Antero oli superhieno ja se liikku tosi pitkiä pätkiä tasasesti. Se on niin sählä ja malttamaton lapsihevoinen, että kyllä vaatii aikamoista hermojen hallintaa kuskilta  Lopussa näytettiin Ellulle kuitenki vielä vähän kuinka hienoo ravia meiltä irtos  Läpiratsastusta, jämäkkyyttä ja hyviä hermoja, niitä Antero tarvis tällä hetkellä ja paljon."

On se vaan uskomattoman ihana otus. Sillon kun Antero tekee töitä oikeesti mun kanssa ja on ratsastettavuudeltaan sellanen kun esimerkiksi eilen, niin mulle tulee tosi vahvasti sellanen tunne, että tää hevonen on enemmän kun mulle tehty. Oon tosi monesta hevosesta sanonu, että tykkään paljon, mutta Antero on jollain ihan eri tavalla oikeelta tuntuva. Jonkun muun hevosen kanssa olisin varmasti jo halunnu kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen lopettaa yhteistyön, mutta en Anteron kanssa. Ei sitä osaa selittää, mutta minkään muun hevosen kanssa mun kemiat ei oo näin nopeesti ja näin vahvasti sopinu yhteen.

Ehkä ainakin osittain meidän kemioiden kohtaaminen johtuu siitä, että Antero on nuori hevonen ja se peilaa tosi paljon ratsastajaansa. Sille ei varsinaisesti oo kukaan opettanu mitään väistöjä tai ravilisäyksiä, vaan me opetellaan niitä yhdessä pikkuhiljaa ja mä samalla - osittain tiedostamattomasti - muokkaan sitä hevosta mun ratsastustyylille sopivaks. Vaikka en ratsasta Anteroo tän useemmin, niin uskon silti, että mun ratsastus vaikuttaa siihen ja sen kehittymiseen - toivottavasti positiivisesti.

Pikkujoulutouhuja

Missä välissä joulukuu on edennyt jo puoleen väliin? Olen ilmeisesti ollut niin lomalla, että en ole huomannut päivien kulumista ollenkaan. Mitään ihmeellistä tekemistä en näille lomapäivilleni ole keksinyt, mutta ainakaan vielä toistaiseksi en ole tylsyyteenkään kuollut.

Viime viikosta vietin kolme päivää Porissa ihan kahdestaan koiran kanssa, mutta muuten olen ollut vanhempieni nurkissa pyörimässä. Nuo kolme päivää omassa kodissa olivat kyllä enemmän kuin rentouttavia ja koirakin tuntui nauttivan päästessään haistelemaan uusia hajuja ja viettämään rentoa kaupunkilaiselämää kanssani. Jatkuvasti pohdiskelen onko kotini Porissa vai Punkalaitumella, mutta tällä hetkellä olen vahvasti sitä mieltä, että kotini on siirtynyt Poriin. Viihdyn siellä paremmin kuin täällä pikkukylässä.

Viikonloppuna vietettiin Tuorin ratsutilan ja Huittisten seudun ratsastajien yhteisiä pikkujouluja, joissa olin mukana katsojan roolissa. Hienoja katrilliesityksiä olivat ratsastuskoulun ratsastajat kehitelleet ja hyvää riisipuuroa Ella meille keitellyt. Nämä olivat todennäköisesti viimeiset pikkujoulut itselleni HSR:n jäsenenä, koska ensi vuodeksi siirryn edustamaan Merikarvian ratsastajia. Vähän haikeaa sinänsä, koska olen niin monia hauskoja hetkiä ja kivoja reissuja tehnyt HSR:n porukan kanssa.

Alla kokoamani video pikkujoulujen esityksistä.

Kirje joulupukille

Osallistun tällä postauksella blogitallin viikon blogihaasteeseen ja haastan myös Johannan, Aadan ja Jessican kertomaan joululahjatoiveistaan!

---

Rakas joulupukki!

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin Sinulle. Muistan kuinka pienenä innoissani selasin postissa tullutta lelulehteä pikkuveljeni kanssa ja listasin kaiken mahdollisen, mitä ikinä saatoinkaan toivoa. Nukkeja, pehmoleluja, pelejä, leluhevosia... Jostain kumman syystä en koskaan saanut kaikkea, mitä monisivuisessa listassani luki...

Kuten ehkä tässä kahdenkymmenen viimeisen vuoden aikana olet huomannut, en ole mikään hirveän suuri jouluihminen. Se lapsuuden innokkuus on vuosien myötä hävinnyt hiljalleen ja jäljelle ovat jääneet vain jatkuva stressi ja paineet siitä, että saa kaikille ostettua lahjat ajoissa. Viime jouluaattoina olen nähnyt aivan liikaa riitelyä, hymyttömiä kasvoja ja stressaantuneita ihmisiä. En haluaisi nähdä näitä enää. Olen sanonut viimeisten vuosien aikana jopa vihaavani joulua. En haluaisi vihata mitään tai ketään.

Tänä vuonna en aio toivoa keneltäkään mitään materiaa. Tiedän sitä kuitenkin saavani, enkä väitä, ettenkö iloitsisi toinen toistaan kivemmista lahjoista. Tunnetusti materialismi onni on parasta.. eiku... 

Toivoisin, että tänä jouluna saisin viettää joulua läheisteni kanssa niin, että kukaan ei joisi itseään humalaan, riitelisi toistensa kanssa tai valittaisi saamistaan joululahjoista. Toivoisin näkeväni iloisia kasvoja ympärilläni ja toivoisin aistivani iloista joulumieltä joka puolella. Toivoisin kuulevani pikkuveljeni soittavan kauniita joululauluja pianolla. Toivoisin, että oppisin taas iloitsemaan joulusta samalla tavalla kuin lapsena. 

Jos nämä toiveeni toteutuvat, olen enemmän kuin iloinen. Tietysti toivoisin myös, että jouluna maa olisi lumesta valkoinen, pöydät notkuisivat herkullisista ruuista ja joulukuusen alta löytyisi ihanasti koristeltuja lahjapaketteja. Nämä asiat ovat kuitenkin toisarvoisia ja pelkästään positiivinen lisä kaiken ylempänä kirjoittamani jatkoksi.

Terveisin alla olevien kuvien tonttutyttö,

Marika

 

Tavoitteellista ratsastamista 2015

Kuulun Pikkuhelmen valmennusryhmään, joka tarkoittaa sitä, että ratsastuksemme pitäisi olla on tavoitteellista, eikä pelkästään mukavaa harrastelua. Nyt kun tämä vuosi alkaa olla loppusuoralla, ilmoitti Ellu haluavansa meidän pohtivan tavoitteitamme. Itseä vartenhan näitä tavoitteita pohditaan ja asetetaan, ja valmentajan avulla sitten mietitään, miten niihin päästään. Tämä blogi on minulla sitä varten, että myöhemmin täältä on helppo lukea, mitä on ajatellut esimerkiksi puoli vuotta tai vuosi sitten. Siksi ajattelinkin, että kaikista luontevinta itselleni on kirjoittaa näistä tavoitteista tänne blogiin.

Ihan ensimmäiseksi tärkein tavoite minulle on ylipäätään jatkaa koko ratsastusta. Olin noin puolitoista vuotta, muutamaa satunnaista hevosen selässä käymistä lukuunottamatta, ilman ratsastusta ja nyt tämän vuoden kesällä aloitin taas hevostelun säännöllisesti. Tuon tauon aikana tajusin, että elämä on huomattavasti valoisampaa, kun siihen kuuluu kaviollisia eläimiä, joten vaikka opiskelut vievät paljon aikaa ja energiaa, eikä rahaakaan ole mitenkään liiaksi, haluan silti pitää viimeiseen asti kiinni siitä, että käyn säännöllisesti hevosen selässä. Mieluusti kävisin useamminkin kuin kerran viikossa ja näin ollen pääsisin huomattavasti paremmin kehittymäänkin, mutta ainakaan tällä hetkellä resurssit eivät riitä ratsastamaan tiheämmin.

Anteron kanssa tavoitteena on ensinnäkin saada hevoselle lisää lihasmassaa - ja mieluusti niitä lihaksia oikeisiin paikkoihin, kuten selkään ja takaosaan. Ratsastuksellisesti meidän pitäisi saada menoa monessakin mielessä paljon tasaisemmaksi. Nyt tänä syksynä välillä ollaan suoriuduttu hyvin ja välillä sitten taas on mennyt kaikki niin penkin alle kuin vain mahdollista. Minun pitäisi saada hevonen ratsastettua paremmin pyöreälle kaulalla, tasaisemmaksi edestä ja käyttämään paremmin takajalkojaan.

Isoin kompastuskivi meille on ollut laukka ja laukannostot. Laukkaan pitäisi saada huomattavasti lisää säätövaraa, vielä sitä ei kovin lyhyeksi saa koottua tai jos saakin, sitä ei saa ylläpidettyä kovin pitkään. Lisäksi ristilaukkaräpellykset pitäisi saada pois. Laukka ei oikeastaan parane muuten kuin laukkaamalla. Laukkaa, laukkaa, laukkaa, isompaa laukkaa, pienempää laukkaa, kootumpaa laukkaa, paljon laukkaa.... ja pikkuhiljaa, kun alkaa sujua, niin erilaisia tehtäviä ja kuvioita siinä laukassa. Uskon, että kun hevonen saa lisää lihasta takaosaansa ja sen tasapaino kehittyy hiljallee, paranee laukka siinä samalla.

Laukannostot ovat jo tämän syksyn aikana parantuneet huomattavasti, mutta vieläkin on välillä ongelmia erityisesti oikean laukan nostojen kanssa. Omasta mielestäni noin yleisesti Anteron kanssa on periaatteessa helppo tehdä nostoja ja se nostaa kyllä pienillä avuilla laukan - harmillisesti oikeaan kierrokseen turhan usein vasemman.. Pikkuhiljaa olen kuitenkin päässyt jyvälle siitä, miten sen oikeankin laukan saa sieltä ylös, mutta hiomista on vielä.

Mitä sitten tulee itseäni koskeviin tavoitteisiin, niin ehkä olisi jo huikea saavutus, jos saisin pidettyä itseni ylipäätään ratsastuskunnossa. Tuntuu, että koko ajan on joku paikka rikki tai kipeänä ja näin ollen ratsastaminen vähän hankalaa. Tärkeintä olisi pitää oma keskikroppa kasassa ja treenata keskivartalon lihaksia - vähän on liian harvoin tullut tehtyä tuota selkää varten fysioterapeutilta saatuja liikkeitä... Täytyisi ehkä keksiä joku konkreettinen tavoite ja jokin motivaattori, että jaksaisi liikkua muutenkin kuin kerran viikossa ratsastamalla. Lenkkeilykin on syksyn ja sairasteluiden myötä jäänyt huomattavan paljon vähemmälle kesään verrattuna.

Tarvitsisin omaan istuntaani lisää ryhtiä ja jämäkkyyttä, ja mikäpä muu siihen auttaisi kuin hyvät vatsa- ja selkälihakset. Istunnan suhteen tavoite on ainakin päästä eroon turhasta jännittyineisyydestä. Oman selän ongelmat ja kipu ratsastaessa ovat aiheuttaneet sen, että en enää osaa istua laukassa yhtä rennosti kuin ennen, enkä saa lantiota alle yhtä hyvin kuin ennen.

Kilpailemisen suhteen en ehkä halua vielä kauhean tarkasti miettiä tavoitteita, ne riippuvat pitkälti siitä, miten tässä muutaman kuukauden aikana sujuu. Uskon kuitenkin, että jos saadaan ylempänä pohtimiani asioita hiottua, päästään ensi kaudella starttaamaan helpon B:n ratoja ja toivottavasti tekemään tasaisempiä suorituksia kuin mitä tänä syksynä on nähty.

Lyhyesti siis tavoitteet 2015:

-           Pitää ratsastus säännöllisenä osana elämää

-          Saada Antero liikkumaan paremmin (pyöreämmälle kaulalle, takajalat enemmän töihin)

-          Saada hevoselle lisää lihasmassaa

-          Laukkaa paremmaksi ja enemmän säätövaraa, ristilaukkaräpellykset pois

-          Hioa laukannostoja, erityisesti oikean laukan

-          Pitää oma kroppa ja itsenä muutenkin ylipäätään ratsastuskunnossa

-         Treenata omaa keskikroppaa paremmaksi à jämäkkyyttä istuntaan

-          Päästä starttaamaan Helppoa B:tä

Miksei mies voisi hankkia silikoneja?

Viime aikoina on enemmän kuin paljon puhuttu tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Suurin syy tähän lienee edeskunnassa työnalla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki, joka - niin kuin kaikki varmaan jo tietävätkin - meni läpi. En kyseiseen asiaan ole kantaa sen suuremmin ottanut, mutta lyhyesti voin todeta, että jos olisin kansanedustaja, olisin kuulunut enemmistöön ja kannattanut tätä lakia. Todella toivon, että jokainen sosiaalialalla työskentelevä tai alaa opiskeleva olisi äänestänyt kanssani samoin. Meidän alan tarkoitushan on olla heikompien puolella ja turvata kaikkien ihmisten perusoikeuksia.

28.11.2014, kun tästä laista eduskunnassa äänestettiin, olin sopivasti aiheeseen liittyen sateenkaariperheiden kohtaamista käsittelevässä koulutuksessa. Koulutus oli Sateenkaariperheet ry:n järjestämä ja koulutuksen piti Tia Forsström. Aihe oli todella ajankohtainen ja mielenkiintoinen, joten ajattelin siitä jotakin kirjoittaa tänne bloginkin puolelle. Käsittelen aihetta kuitenkin yleisemmässä mittakaavassa, enkä pohdi tai kerro juurikaan siitä, miten esimerkiksi sosiaalialan työntekijänä pitäisi suhtautua sateenkaariperheisiin, vaan kirjoitan yleisemmin tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Ihan alussa puhuttiin ihan vain käsitteistä ja siitä, mitä ne tarkoittavat. Niinkin yksinkertaiselta tuntuvat sanat kuin sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen ovat oikeasti paljon laajempia käsitteitä kuin osaamme ajatellakaan. Kuullessa sanan sukupuoli, tulee ensimmäisenä mieleen mies tai nainen. Mutta entäs mihin kategoriaan menevät transsukupuoliset, transvestiitit tai intersukupuoliset? Pitääkö jokaisen sulautua normeihin ja olla joko mies tai nainen, vai kelpaako sellaisena kuin on, ilman mitään määrittelyjä sukupuolesta? Meidän jokaisen oma käsitys sukupuolesta vaikuttaa myös käsitykseen rakkaudesta tai seksistä. Voimme mielessämme pohtia, onko naista rakastava nainen vain mies naisen ruumiissa tai sitten voimme olla ajattelematta asiaa ja hyväksyä ihmiset sellaisena kuin ovat.

Entäs sitten seksuaalinen suuntautuminen? Se kertoo kiinnostuksen kohteen sukupuolen, mutta seksi voi silti olla ihan mitä tahansa tai sitä voi olla olematta kokonaan. Onko meidän pakko lokeroida ihmiset? Hetero, homo, lesbo, biseksuaali... Eräs rinnakkaisluokkalaiseni totesi koulutuksessa hyvin: "Enkö voi olla vain minä?" Erilaisuus on rikkautta ja moninaisuus on osa elämää. Toisenlaisia ihmisiä on tällä maapallolla enemmän kuin toisenlaisia, mutta ei silti esimerkiksi se, että homoja on vähemmän kuin heteroita, saisi vaikuttaa ihmisoikeuksien toteutumiseen. Ihmisoikeudet koskevat kaikkia ihmsiä ja ne kuuluvat kaikille.

Meidän kulttuurissamme vallitsee tietyt normit, jotka antavat meille tietynlaista turvaa. Normit ovat sääntöjä ja oletuksia siitä, miten tiettyjen asioiden pitäisi olla. Mutta kuka määrittää, mikä on normaalia? Miksi mies ei saa ottaa silikoneja ilman, että hänet tuomitaan tai leimataan, vaikka nykypäivänä on täysin normaalia, jos nainen ottaa silikonit? Usein sanotaan: "Hetero, kunnes toisin todistetaan!" Mutta kenen pitää tulla ulos kaapista? Oletamme automaattisesti ihmisten olevan heteroita siihen asti, kunnes he tulevat ulos kaapista. Eikö tätä normia voitaisi jo pikkuhiljaa muuttaa?

On täysin luonnollista, että ihminen - seksuaalisesta suuntautumisestaan huolimatta - haluaa perustaa perheen. Toki lasten hankkiminen on luonnollisestikin kahdelle miehelle tai kahdelle naiselle vaikeampaa kuin heteroparille, mutta se ei silti tarkoita, että se olisi mahdotonta tai kiellettyä. Ainakin lapset ovat tarkoin harkittuja ja varmasti tervetulleita tähän maailmaan, samaa ei voi sanoa kaikkien heteroiden lapsista. Tasa-arvoinen avioliittolaki helpottaa perheen perustamista, sillä se mahdollistaa nais- ja miesparien adoptio-oikeuden.

Viimeisimmän tutkimuksen mukaan sateenkaariperheiden lapset voivat ihan yhtä hyvin, tai oikeastaan jopa hieman paremmin, kuin niin sanotusti normaalien perheiden lapset. Samalla he voivat siis myös yhtä huonosti kuin tavalliset lapsetkin. "Hyvää ei ole vain yhdenlaista" ja tärkeämpää on se, että lapsella on elämässään tasapainoisia aikuisia, häntä rakastetaan ja hänet hyväksytään omana itsenään kuin se, että hänellä on yksi äiti ja yksi isä. Ei voi kieltää, etteikö perhe ja kasvuympäristö vaikuttaisi lapseen ja hänen kehitykseensä, mutta se, ovatko nämä vaikutukset huonoja, on asia erikseen.

Tietysti sateenkaariperheillä on omat haasteensa. He elävät normien vastaisesti, joten ovat koko ajan ikään kuin suurennuslasin alla ja näin ollen paineet onnistua ovat suuret. He joutuvat jatkuvasti kohtaamaan tuomitsevia asenteita ja ennakkoluuloja, ja jopa heidän läheisensä ovat saattaneet tuomita heidät pelkästään sen vuoksi, että he poikkeavat normeista. Myös juridinen puoli on sateenkaariperheitä vastaan. Nyt tämän tasa-arvoisen avioliittolain myötä asiat sillä saralla tosin hieman helpottuvat, mutta vielä on matkaa siihen, että eläisimme tasa-arvoisessa maassa.

Olen sitä mieltä, että meidän jokaisen - sukupuolesta, ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta ja ihan kaikesta riippumatta - pitäisi olla ylpeitä itsestämme juuri sellaisena kuin olemme. Saat olla ylpeä siitä, että olet homo, mutta yhtälailla saat olla ylpeä siitä, että olet hetero ja saat olla ylpeä myös siitä, että et koe olevasi kumpikaan.

Suomenhevosten itsenäisyyspäivä

"Itsenäisyyspäivänä kiitämme ja osoitamme kunnioitusta kaikkia heitä kohtaan, jotka taistelivat itsenäisyytemme puolesta. Sotilaiden lisäksi vapaan isänmaamme puolesta sodissa palveli myös kaikkiaan 140 000 suomenhevosta. Suomenhevosemme palveli tykistön vetohevosena, ammuston, muonan, haavoittuneiden ja kaatuneitten kuljetuksissa sekä ratsulähettitehtävissä. Joukkojen huolto sekä taistelujoukkojen ja tykistön maastoliikkuvuus onnistui suomenhevosen ansiosta vaikeassakin maastossa. Monen ladon ja tallin seinällä roikkuvat vanhat länget ovat muisto niiltä ajoilta, jolloin suomenhevosta tarvittiin taistelemaan maamme itsenäisyyden puolesta ja jälleenrakentamaan sodan jälkeistä hyvinvointia Suomeen. 

Kun katsomme suomenhevosiamme tänä päivänä, meidän on syytä muistaa, että ne ovat osa kulttuuriperintöämme ja kansallista identiteettiämme. Sotiemme sankari on nykypäivän monipuolinen urheilu- ja harrastehevonen, joka yhä edelleen palvelee urheasti omassa työssään. 

Kohdelkaamme kunnioituksella kansallisaarrettamme ja turvatkaamme myös tulevaisuudessa suomenhevosemme hyvinvointi"

- Suomenhevosliitto

Tämän vuoksi ajattelin nyt kuvien kera listata viisi suomenhevosta, joilla on ollut jonkinlainen merkitys omaan ratsastushistoriaani. Joten tässä, ilman minkäänlaista tärkeysjärjestystä, viisi täysin erilaista, ainutlaatuista ja tärkeää hevosta, olkaa hyvät:

Suomenhevostamma Lopin Kihu

Suomenhevosruuna Viivin Komeetta

Suomenhevostamma Sinin Tähti



Suomenpienhevostamma E.V. Johviira

Suomenhevostamma Lopin Viivi

Rodeoratsastusta, kouluratsastusta ja joululoma!

Jotenkin se aika on kulunut niin nopeasti, että viime viikon torstaina toivoteltiin luokkakavereille hyvät joululomat. Mieletöntä. Syksy on ollut pitkä ja raskas, mutta pikkuhiljaa alkaa taas elämä voittaa. Nyt viimeistä yhteistä ryhmätyötä tehdessä löysin jopa kadoksissa ollutta koulumotivaatiotani jostakin ja olin oikeasti tosi kiinnostunut tuon tehtävän tekemisestä. Jokaisen ryhmäläisen piti lukea Vuorovaikutuksellinen tukeminen -kirja ja sen lisäksi annetusta listasta kaikki valitsivat vielä toisen kirjan luettavaksi. Itse luin Ross W. Greenen "Koulun hukkaamat lapset: opas käytösongelmaisten lasten auttamiseksi". Mielenkiintoinen teos, josta voisin ehkä kirjoittaa ihan omaakin postausta jossain vaiheessa.

Viime viikon torstaina olin myös Anteron kanssa treenaamassa lauantaina olleita koulukisoja varten. Torstaina sujuikin ihan hyvin ja hyvällä mielellä lauantaina Eero mukanani lähdin tallille. Loppujen lopuksi ei kyllä sitten päästy starttaamaan lauantaina ollenkaan. Anterolla oli hivenen ylimäärästä virtaa ja ehdin olla sen selässä ehkä reilut viisi minuuttia ennen kuin se linkosi minut sieltä alas. Herra Hannover oli jo ennen minun kyytiin nousemistani pelleillyt jotain omistajiensa kanssa ja meninkin hevosen selkään suunniteltua aiemmin, koska Anteron omistajan tytär ei enää uskaltanut tuon kahelin selässä olla - ja ihan syystä.

Menin hevosen kanssa kentälle tarkoituksena saada se vähän rauhottumaan, mutta muistaakseni ensimmäisen kävelykierroksen aikana se päätti kokeilla miltä tuntuu seistä pelkillä takatassuilla. Eipä siinä mitään, jatkettiin hetken aikaa ravissa ihan ok, kunnes Antero yhtäkkiä päättikin vetäistä järkyttävät rodeot. En ihan ollut valmistautunut tuollaiseen, joten tulin sieltä sitten aika vauhdilla alas - ja suoraan ainoaan kohtaan, jossa kentän pohja oli kova ja jäinen. Auts. Lopputuloksena melkein nyrkin kokoinen mustelma vasemmassa lonkassa, lisää mustelmia samaisen jalan polvessa, leuka auki, selkä entistä kipeämpi ja Sepon kanssa kaksi vuotta sitten loukattu oikea käsi taas kipeä.

Anterohan pääsi sitten tippumiseni jälkeen karkaamaan kentältä ja kun lopulta saatiin tallin pihalla juoksennellut hevonen kiinni, päätettiin sen omistajan kanssa odottaa kunnes kisat loppuu, päästää hevonen irti maneesiin purkamaan enimmät höyryt pois ja sen jälkeen vielä minä ratsastin sen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei menneet kisat ihan niin kuin piti, mutta loppujen lopuksi Antsa oli ihan ok ratsastaa.

Tämän viikon keskiviikkona pääsin jälleen testailemaan rodeoratsastajan taitojani, tosin hieman turvallisemmissa olosuhteissa. Meillä oli nimittäin opiskelijoiden pikkujoulut Cabaretissa ja paikalla oli myös rodeohärkä. Ennen iltaa ajattelin, että en uskalla sen kyytiin kipeän selkäni kanssa mennä, mutta sitten, kun olin ennen baariin lähtöä ottanut vähän särkylääkettä ja nauttinut muutaman annoksen alkoholia, oli mieli toinen.

Hauskaa oli ja pysyin härän selässä käyneistä naisista kyydissä pisimpään eli huikeat 15 sekuntia. Tällä päästiin finaaliin, jossa ei kyllä voittoa irronnut, mutta lohdutuspalkinnoksi sain sentään yhden drinkkilipun. Näin jälkeenpäin voinen todeta, että olisi ehkä kannattanut jättää väliin tuon selän takia, mutta tehty mikä tehty.


Eilen torstaina ratsastin valmennuksessa Anteron sijaan Leialla. Olin etukäteen pyytänyt, josko saisin alleni poikkeuksellisesti vähän turvallisemman hevosen, kun en nyt ihan lopullisesti haluaisi kroppaani kuitenkaan hajottaa.

Valmennus ei sujunut mitenkään loistavasti ja olen Lellillä ratsastanut paremminkin, mutta näin pitkän tauon jälkeen hyväksyttäköön se, että kuski oli vähän hukassa. Leia on niin erilainen kuin Antero. Lellin kanssa saa pitää todella vahvan tuntuman, sille ei saa antaa yhtään turhaan tilaa edestä ja ulkoapujen tärkeyttä ei voi kyseisen tamman kanssa unohtaa hetkeksikään. Ilmaiseksi ei saa mitään, mutta sitten kun tuo hevonen antaa edes pieniä välähdyksiä kapasiteetistaan, niin siinä saa olla hymy korvissa seuraavan viikon. On se vaan hieno.

Pitkästä aikaa oli myös hienoa ratsastaa hevosella, josta tietää, että sen osaaminen ei ole este ja kaikki virheet mitä tulee, johtuu pelkästään ratsastajasta. Treenattiin muun muassa pysähdyksiä laukasta ja laukannostoja pysähdyksestä ja vastalaukkakaarteita. Anteron kanssa on saavutus, että saa edes oikean laukan nousemaan, niin oli outoa, että jos hevonen vastalaukkaa tehdessä vaihtoi itse laukan myötäiseksi, huusi Ellu vaihtamaan laukan takaisin ja tosiaan sen laukan pystyi ihan pienillä avuilla vaihtamaan ilman mitään hyppypomppuloikkaräpellyksiä.

Turhautumisen tunteita

Olin eilen taas parin viikon tauon jälkeen ratsastamassa ja välillä kyllä tuntui siltä, että parin viikon sijaan on ollut pari vuotta taukoa. Ei meinannut sujua sitten millään. Meitä oli poikkeuksellisesti maneesissa samaan aikaan kuusi ratsukkoa normaalin kolmen sijaan. Oltiin yhdistetty meidän kaksi valmennusryhmää ja ratsastettiin pidempi aika hieman isommalla porukalla. Sinänsä ihan kiva, että on enemmän aikaa, Anterokin kun on hevosena varsin hitaasti lämpenevää sorttia, mutta itselleni on todella vaikeaa keskittyä, kun on paljon porukkaa ja hälinää ympärillä. Kaikki koulutehtävätkin täytyy tehdä kotona yksin ja täydessä hiljaisuudessa, koska muuten niiden tekemisestä ei tule yhtään mitään.

Valmennuksen aluksi juoksutin Anteroa hetken liinassa, jotta se saisi purkaa isoimmat energiansa niin, että minä en ole kyydissä. Varsin virtaiselta nuori herra tuntuikin ja kaasu oli varsin herkässä...

Selästä käsin työstettiin tänään siirtymisiä ja tarkoitus oli saada hevonen pysymään rentona ja peräänannossa läpi koko siirtymisen. Aluksi tehtiin käynnistä pysähdyksiä ja myöhemmin otettiin kuvioihin myös ravia. Meillä Anteron kanssa tunnin aiheena tosin oli saada hevonen ylipäätään rentoutumaan. Alkutunnista hevonen vastusti ihan kaikkea mitä tein. Se viskeli päätään taukoamatta ja vähän väliä yritti kipittää altani pois. Rentoutumisesta ei ollut tietoakaan ja takajalat eivät tosiaankaan olleet menossa mukana ihan niin kuin olisi pitänyt.

Välillä sain hetkellisesti hevosen pyöreäksi kaulastaan ja ratsastettua sen selän läpi, mutta pakka hajosi taas muutaman askeleen jälkeen. Turhautti enemmän kuin paljon, mutta yritin pysyä itse rentona ja rauhallisena, koska tiedän, ettei suuttuminen auta yhtään mitään tai ketään.

Otimme vasta aika loppu valmennuksesta laukat molempiin suuntiin ja niiden jälkeen hevonen muuttui ihan eri eläimeksi. Laukat itsessään eivät menneet ihan niin hyvin kuin joskus aiemmin. Hevonen vaihteli koko ajan takajalkojaan ristilaukaksi ja teki muutenkin jotain ihmeloikkia. Ei siinä muuten mitään, mutta jokainen vaihto ja hyppy sai aikaan viiltävää kipua omassa selässäni ja sain ratsastaa hammasta purren jokaisen laukka-askeleen.

Ratsastin noin puolitoista tuntia ja siitä viimeiset kymmen minuuttia Antero oli yhteistyöhaluinen, rento ja liikkui niin kuin hevosen kuuluukin. Alkutunnista olin melkein jo valmis luovuttamaan, mutta lopputunnista hevonen näytti taas, miksi tykkään siitä niin paljon.

Minun täytyisi ennen valmennusta päästä rauhassa noin tunnin ajaksi ratsastamaan hevosta yksikseni, niin sitten sen kanssa pystyisi ehkä tekemään koko valmennuksen ajan oikeasti töitä. Oma kuntoni ei tosin ainakaan eilen olisi riittänyt moiseen, koska olin valmennuksen jälkeen ihan kuollut. Melkein kaksi viikkoa kestänyt flunssa veti kyllä kunnon taas ihan pohjaan ja tuntuu, että hengästyn tosi helposti ja pienikin urheilusuoritus saa sykkeet nousemaan tosi korkealle. No toivottavasti sairastelut olisi pikkuhiljaa taas hetkeksi sairasteltu, niin pääsisi taas lenkillekin.

Antsa noin kuukausi sitten

Pelkkää biletystä

Voihan motivaation puute. Ei jaksa opiskelella, ei jaksa kirjoittaa blogiin, ei jaksa oikein mitään. Elämä onkin tässä viime aikoina koostunut lähinnä bilettämisestä ja hauskan pitämisestä. Tällä hetkellä tosin olen inhottavassa flunssassa ja koomailen vaan kotona peiton alla.

Viimeksihän olen kirjoittanut syyslomalla ja sen jälkeen on tapahtunut yhtä jos toista. Ensin keskiviikkona 29. päivä juhlittiin opiskelijabileiden merkeissä halloweenia, tosin millään tavalla pukeutumatta. Oltiin viiden tytön voimin ensin tässä minun luona ja siitä sitten lähdettiin Cabarettiin bailaamaan. Olen kyllä tajuttoman onnellinen siitä, kuinka ihania ihmisiä olen löytänyt opiskeluiden myötä kaveripiiriini. Eli vaikka välillä koko koulu tökkiikin, niin on siitä jotain hyötyäkin ollut.

Varsinaista halloweenia ei viikonloppuna tullut juhlittua ollenkaan, mutta sen sijaan oltiin Raumalla tupareissa. Olin itse autolla liikkeellä, eikä oltu kovin myöhään, mutta hauskaa oli silti. Oli kiva päästä vihdoin näkemään millaisessa kämpässä se Johanna nykyään aikaansa viettelee. Täysin Johannan näköinen, kiva asuntohan siellä Raumalla oli. Ihan en kuitenkaan vielä syttynyt tuohon Raumaan, että taidan pitäytyä tällaisena porilaisena jatkossakin.

Viime viikko olikin biletyksen kannalta varsin rankka. Tätä ei helpottanut ollenkaan se, että jo pidemmän aikaa kipeänä ollut selkäni päätti maanantaina sanoa sopimuksensa lopullisesti irti. No, särkylääkkeitä naamaan ja hyvin pärjää! Voi maksa parkaa...

Keskiviikkona oli ensin Kinossa opiskelijabileet, jotka toimivat samalla epävirallisina etkoina Triangeli-risteilylle, jonne me tietysti oltiin myös menossa. Hirveän myöhään en keskiviikkona ollut bailaamassa, koska kurkkuni oli jo silloin vähän kipeä ja halusin säästää selkääni laivalle. Hauskaa oli kyllä silti!

Vielä hauskempaa oli itse risteily. Ehkä mahtavin reissu ikinä. Seura oli mitä mahtavinta ja tunnelma katossa koko ajan. Torstaina oma ääneni tosin alkoi pikkuhiljaa lähteä ja perjantaina kuulostinkin siltä, että en olisi viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen tehnyt muuta kuin kiskonut tupakkaa ja juonut viina. Ääni jäi siis Tukholmaan - eikä ole muuten vieläkään tullut takaisin - mutta silti piti lähteä vielä perjantaina jatkoille Cabarettiin. Saatiin Eerokin meidän tyttönelikon vahvistukseksi Haminasta. Voin vain kuvitella kuinka hauskaa oli meidän neljän, kolmatta päivää putkeen juhlivien naikkosten seurassa...

Kyllä vaati reissu veronsa. En muista koska olisin viimeksi tuntenut oloni näin kuolleeksi kuin nyt viimeisenä parina päivänä. Joka tapauksessa lähtisin kyllä uudestaan!

Halloween partyjen etkot

Syyslomailua

Tässä on taas vaihteen vuoksi vähän lomailtu, tällä kertaa syysloman merkeissä. Meillä alkoi loma jo viime viikon keskiviikkona ja sitä sitten juhlittiin tyttöjen kanssa Lomalle Lompsis -opiskelijabileissä. Ihan hauska ilta oli, eikä noiden supertyttöjen kanssa nyt tylsää voisi ollakaan.

Torstaina kävin päivällä ratsastamassa Anteron itsenäisesti, koska meillä ei ollut valmennusta illalla. Oli outoa taas pitkästä aikaa ratsastaa ihan yksin ja muutenkin olla tallilla ihan rauhassa itsekseen. Anterolla oli aika virtaisa päivä ja ensimmäinen puoli tuntia meni saada ruuna edes vähän rentoutumaan. Lopussa sujui kuitenkin jo tosi hyvin ja reenailtiin muun muassa vähän keskiraveja, jotka ensimmäistä kertaa ikinä tuntuivat edes vähän siltä, miltä pitääkin.

Tallilta tullessa poikkesin Porissa vaihtamassa vaatteet ja hakemassa vähän tavaroita, jonka jälkeen lähdin ajelemaan Punkalaitumelle. Täällä olenkin nyt sitten kohta viikon verran majaillut ja tylsistynyt yksikseni. Tänään sentään sain ensin Sinin seurakseni ja sen jälkeen Riikkakin pistäytyi vielä kahville. Huomenna ajattelin kotiutua taas takaisin Poriin ja illalla pääsen pitkästä aikaa taas ratsastamaan Elinan silmän alle.

Oo siellä jossain mun

"Odotanko turhaan sua sittenkin,

mitä jos vaan käy niin kuin muillekin. 

Välimatka piinaa ja painaa mua. 

Kuka päättää, ketkä saa onnistua.

 Oo siellä jossain mun."

Tota biisiä, myös pmmp:n versiona, ja noita sanoja oon pyöritelly mun mielessä koko Eeron armeijan ajan eli heinäkuusta asti, mutta nyt viime tiistain jälkeen vielä erityisen paljon. Eero siis ilmoitti tiistaina päässeensä RUKkiin, ja Haminaan siirtyminen on edessä ilmeisesti perjantaina. Mun pitäis kai olla ilonen. Tai toisaalta, kyllä mä oonkin ilonen Eeron puolesta, se reserviupseerikouluun pääseminen kun on ollu tavoitteena alusta asti. Tietysti odotan myös innolla sitä paljon puhuttua kurssijuhlaa, joka on sitten tammikuun alussa. Päälimmäisenä on kuitenkin ajatus, että Hamina on ihan vastakkaisella puolella Suomea kuin Pori. Nyt jo tuntuu, että ne viikonloppulomat menee ihan tajuttoman nopeesti, niin saati sitten kun toisen pitää ensin matkustaa toiselle puolelle Suomea, että edes nähdään.

Sitä toisen läheisyyttä kaipaa taas ihan eri tavalla, kun ulkona on kylmää, märkää ja pimeää, ja lähes kaikki vapaa-aika tulee vietettyä yksin täällä omassa pienessä kämpässä. Lisäksi kaipaan ihmistä, jonka kanssa jutella, keskustella ja vaihtaa kuulumisia. Tottakai mulla on kavereita, joiden kanssa jutella, mutta esimerkiksi kouluun liittyvistä jutuista olisi joskus ihan kiva puhua jonkun muunkin kuin luokkakavereiden kanssa. Whatsappin välityksellä on ihan eri asia kertoa asioista ja varsinkin kun toinen ei edes saa/pysty koko ajan käyttämään puhelinta ja keskustelemaan asioista silloin kuin ne olisivat ajankohtaisia. Viikonloppuna, kun nähdään - jos nähdään - on hirveän vaikeaa alkaa selittää, miten viikko on sujunut, kun ei enää yksinkertaisesti muista edes mitä on maanantaina tehnyt.

Ajatukset on niin sekasin muutenkin. Lähipiirissä ja ympärillä tuntuu koko ajan tapahtuvan järkyttävän paljon kaikkea, vaikeitakin asioita, ja tuntuu, että haluaisi jotenkin vain sulkea kaiken pahan pois elämästään ja yrittää olla ja elää kuin kaikki olisi täydellistä ja ihanaa. Elämä ja sen karu todellisuus ahdistaa, mutta ei kai se auta kuin hyväksyä tosiasiat ja jatkaa eteenpäin. 

Kun suljet silmäsi illalla, muista myös avata ne aamulla

Viime päivinä on ainakin minun ympärilläni kiusaaminen ja erityisesti koulukiusaaminen ollut suuresti läsnä. Tähän toki vaikuttaa se, että satun opiskelemaan sosiaalialaa ja koulun kautta olemaan juuri tällä hetkellä ala-asteella näkemässä kaikkea, mitä koulumaailmassa tapahtuu. Tiistaina illalla katsoin yleltä tulleen kaksituntisen suoran lähetyksen, joka käsitteli koulukiusaamista. Paikalla oli kiusattuja, kiusaajia, opettajia, oppilaita, vanhempia, julkisuuden henkilöitä, KiVa Koulu -hankkeen johtaja Christina Salmivalli ja oli paikalle saatu opetus- ja viestintäministeri Krista Kiurukin. Hyvin laaja ja monipuolinen kattaus siis ja aihetta käsiteltiinkin monesta näkökulmasta.

Voin väittää, että kukaan, joka on käynyt peruskoulun, ei voi sanoa, että ei olisi koskaan nähnyt tai kuullut minkäänlaisesta kiusaamisesta. Se on karu fakta, että kiusaamista tapahtuu - niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa - ja erityisesti koulukiusaaminen on aivan liian yleistä. Henkilökohtaisesti koulukiusaaminen ei kosketa minua kovin syvästi, en koskaan ole ollut pahasti koulukiusattu, enkä ainakaan omasta mielestäni ole koskaan ollut myöskään paha koulukiusaaja, mutta silti kiusaamisillan tarinat saivat kyyneleet silmiini.

Monesti kiusaaminen johtuu erilaisuudesta. Erilaisuus on rikkaus, mutta se myös pelottaa. Mielestäni nykypäivänä, kun on käytössä kaikki mahdolliset älylaitteet ja lähes jokainen on netissä 24/7, ei pitäisi enää olla epätietoisuutta tai pelkoa erilaisuudesta. Luulisi ainakin, että jokainen on huomannut ihmisten olevan erilaisia. Tietysti voihan se olla, että ollaan vain kateellisia siitä, että toinen uskaltaa olla oma itsensä, pukeutua niin kuin haluaa, seurustella kenen kanssa haluaa ja kuunnella sitä musiikkia, mistä oikeasti pitää. Varmasti monessa kiusaamistilanteessa on kyse siitä, että ei itse uskalleta olla sitä, mitä haluaisi oikeasti olla, joten puretaan sitä omaa pahaa oloa johonkin sellaiseen, joka uskaltaa.

Sen sijaan, että koulussa toitotetaan lapsille, että toisia ei saa kiusata, pitäisi mieluummin yrittää vahvistaa jokaisen lapsen itsetuntoa ja kannustaa olemaan rehellisesti oma itsensä. Hyvä itsetunto auttaa selviytymään mahdollisesta kiusaamisesta ja pääsemään siitä paremmin yli. Ainakin minä voisin kuvitella, että hyvän itsetunnon omaavan lapsen ei myöskään tarvitse yrittää pönkittää itsetuntoaan kiusaamalla, joten jos lapsi on ikäänkuin sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse purkaa pahaa oloaan muihin.

Tästä päästäänkin aiheeseen, jota pohdittiin myös ylen kiusaamisillassa. Pitäisikö kiusaajaa rangaista vai auttaa? Jos kiusaaminen johtuu siitä, että kiusaajalla itsellään on paha olo, eikä hän osaa purkaa sitä muulla tavalla kuin satuttamalla jotain toista, auttaako siihen se, että pakotetaan pyytämään anteeksi ja annetaan esimerkiksi jälki-istuntoa. Luulisin, että ei. Kiusaaminen ei tietenkään ole hyväksyttävää ja yleinen käsitys on, että jos tekee väärin, saa rangaistuksen. Kuitenkin mielestäni jokainen tapaus pitisi käsitellä henkilökohtaisesti ja ottaa selvää niistä syistä. Sekä kiusatulle että kiusaajalle pitäisi tarjota apua. Valitettavasti kuitenkin esimerkiksi koulukuraattoreiden tai koulupsykologien määrät ovat oppilaiden määrään nähden aivan naurettavia, eikä heillä ole todellisia resursseja auttaa apua tarvitsevia lapsia tai nuoria.

Sen sijaan, että rangaistaan kiusaajaa, pitäisi ennemminkin rangaista koulua, joka ei pysty tai halua puuttua kiusaamistapauksiin. Jos samasta koulusta tulee toistuvasti ilmi kiusaamistapauksia, joille ei saada tehtyä mitään, voitaisiin koulua rangaista jotenkin. Siitä, minkälaisia nämä rangaistuskeinot olisivat, niin en tiedä, mutta eiköhän joku viisaampi jotain keksisi.

Suomalaiset opettajat ovat turhan paljon kiinni opettamisessa ja siinä, että nyt jokainen varmasti oppii täydellisesti kaikki mahdolliset laskukaavat ja suomen kielen taivutusmuodot. En väitä, etteikö se olisi heidän tehtävänsä, mutta kyllä minä ainakin muistan peruskouluikäisenä arvostaneeni sitä, jos opettaja joskus sattui kysymään mitä kuuluu ja oikeasti myös kuuntelemaan sen, mitä vastasin. Liian harvoin opettajat huomaavat oppilaidensa pahaa oloa tai jos huomaavatkin, ei heillä ole aikaa tai kiinnostusta lähteä purkamaan ja selvittämään sitä. Voin rehellisesti sanoa, että en tiedä missä tilanteessa itse olisin tällä hetkellä, jos yhdeksännellä luokalla silloinen opinto-ohjaajamme ei olisi ollut aidosti ja oikeasti kiinnostunut sen hetkisestä hyvinvoinnistani.

Tilanteisiin puuttumista ei varmastikaan edistä tämä perussuomalainen kulttuuri siitä, että pidetään huoli vain omista asioista, eikä puututa muiden ongelmiin. Jokaisen aikuisen pitäisi avata silmänsä ja katsoa ympärilleen. Pienikin teko toisen hyväksi, voi muuttaa sen toisen elämää merkittävästi.

"Viimein sain silmät aukasta.
Se mitä meil onkaan on haurasta"

Lomailua

Olen tässä suunnilleen viikon verran saanut lomailla, kun meillä ei ollut koulua viikkoon. Tarkoitus kai olisi näinä päivinä, kun ei ole opetusta tai friitalassa vastuuta, niin tehdä jotain koulutehtäviä ja opiskella ahkerasti. Omalta osaltani tämä ei ihan toteudu. Viimeisen viikon olen ottanut varsin rennosti ja vietellyt aikaani maaseudun rauhassa Punkalaitumella. Siellä tietysti vähän yritin olla avuksi ja tehdä kotihommia, kuten laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja leipoakin vähän kerkesin. Meillä oli veljeni lukion kautta viikon verran saksalainen poika asumassa myös, joten ihan tavallista arkea ei kuitenkaan eletty. Normaalisti ruokapöydässä ei tule välttämättä kovin usein opeteltua, miten maito saksaksi äännetään oikein...

Täytyy kyllä todeta, että oli pitkästä aikaa tosi kiva viikko. En ole Poriin muuton jälkeen tuntenut oloani täysin kotoisaksi Punkalaitumella porukoiden luona, mutta nyt oli taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että viihdyin siellä. Tosin isäni kyllä taisi pariinkin otteeseen sanoa minun olevan luonnostani kaupunkilainen, kun valitin pimeydestä ja tylsyydestä.

Nyt onkin sitten taas vaikeaa palata tähän tavalliseen arkeen. Jotenkin kummasti sitä ihminen laiskistuu, kun ei tarvitse tehdä juuri mitään. Ehkä koulussa käyminen olisi mukavampaa, jos siitä saisi jotain enemmän irti. Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, että tuo Friitala-projekti on täysin floppi ja muuta kouluahan meillä ei tässä syksyllä kauheasti ole. Näyttäähän se iso projekti paperilla hienolta, mutta todellisuudessa meillä ei ole tuolla ala-asteella mitään merkityksellistä roolia tai omaa paikkaa, enkä ainakaan minä usko, että tästä hyötyy kukaan. No.. parannuksia odotellessa.

Minulla oli kamera mukanani Punkalaitumella, koska halusin ottaa pari kuvaa hieman muuttuneesta maisemasta. Lapsuuden paras leikkipaikka eli lähimetsä on pistetty matalaksi ja ihan täysin en vielä ole tottunut tähän uuteen näköalaan, mikä meidän mökin terassilta nykyisin aukenee.

Pimeää ja vähän valoisampaa ratsastusta

Huh. Viimeisen kolmen päivän aikana on ainakin tullut ratsastettua, ja jos ei sitä muusta huomaa, niin siitä ainakin, että tänään aamulla sängystä nouseminen oli haasteellista, koska selkään sattui. No, asia korjaantunee ensi viikolla, kun en ole menossa ollenkaan hevosen selkään. Anteroinenkin saa siis minusta ansaitun viikon loman.

Torstaina valmennuksessa reenailtiin lähinnä lauantain ratoja. Itse olisin ehkä ennemmin halunnut, että oltaisiin treenattu ratoja pätkissä tai jotain samankaltaisia tehtäviä, mitä kyseisillä radoilla oli, mutta ymmärrän toki, että toisille esimerkiksi niiden ratojen ulkoaopettelu on jo paljon suurempi työ kuin minulle, ja on tärkeää, että niitä ratoja toistetaan kokonaisuuksina. Joka tapauksessa Antero oli ihan ok. C:n radan se suoritti hyvinkin mallikelpoisesti, kun taas raviohjelma takkusi kyllä ihan kiitettävästi.

Perjantaina olin lupautunut Dahlin Lissun kouluvalmennukseen Anteron kanssa. Ilma oli varsin hirveä, satoi ja tuuli niin, että ei maneesissa valmentajan ääni meinannut kuulua ollenkaan. Meidän tunti oli illan viimeinen ja aika pian sen alkamisesta meni sähköt. Ratsastettiin sitten pimeässä maneesissa hetki, kunnes Lissu ajoi autonsa maneesin ovelle, että saatiin edes vähän valoa. Antero oli todella jännittynyt, se pelkäsi valojen vilkkumista ja muun muassa omaa ja muiden hevosten varjoja.

Yritettiin tehdä pituushalkaisijalta uralle pohkeenväistöjä, mutta me taidettiin yhteensä saada maksimissaan kolme onnistunutta väistöaskelta. Koko ratsastuksesta ei tullut yhtään mitään. Omaan selkääni sattui, eikä asiaa parantanut jännittyneesti alla ravaava iso hevonen. En saanut rentoutettua omaa istuntaani, joten ei ollut mahdollisuuksia saada hevostakaan rentoutumaan. Voihan katastrofi.

Jossain puolen välin jälkeen yksinkertaisesti meni hermot. Hyppäsin alas hevosen selästä ja lähdin itkien talliin sanomatta mitään. En normaalisti ole mikään luovuttaja, mutta nyt turhautuminen kasvoi liian suureksi. Luultavasti olisin seuraavaksi hermostunut täysin viattomalle hevoselle, joten ennen kuin näin pääsi tapahtumaan, päätin, että parempi lopettaa ajoissa.

Valmennuksesta jäi siis todella huono maku suuhun. Lissu valmentajana on aika tiukka ja sanoo asiat hyvinkin napakasti ja suoraan. Tällaisessa tilanteessa se ei ainakaan parantanut tilannetta millään tavalla, mutta en tiedä sitten normaaleissa olosuhteissa, miten kyseinen valmentaja meille Anteron kanssa sopisi. Yleisesti en tykkää tuon kaltaisesta opetustavasta itselläni. Olen liian herkkä ja otan asiat vähän turhan paljon itseeni. Jaksan kyllä tehdä paljon töitä ja parhaani mukaan yritän aina korjata opettajan sanomia virheitä, mutta kaipaan myös sitä, että minulle sanotaan milloin menee hyvin, eikä pelkästään koko ajan olla karjumassa niistä virheistä.

Siinä turhautumista ja selkäkipuani itkiessä melkein päätin jo, että perun koko lauantaipäivän kisat meidän osalta. Hetken kuitenkin itseäni koottua päätin, että en minä nyt enää toista kertaa luovuta. Ajatus oli, että ei ainakaan huonommin voi enää mennä. Illalla sitten vielä letitin Anteron ja koska ilma oli aika kamala, selkäni kiitettävän kipeä ja kello paljon, minulle ehdotettiin, jos jäisin tallille yöksi. Suostuin tähän ehdotukseen ja tallilla olleiden ihanien ihmisten toimesta hyvin lääkittynä pääsin nukkumaan.

Lauantai jännitti itseäni hieman, mutta olin päättänyt, että en saa jännittää. Allani oli kuitenkin nuori hevonen, joka tuskin oli suuremmin ennen kouluaitojen sisällä mennyt, joten jos itse jännittäisin radalla, jännittäisi hevonenkin. En halua, että minun takiani Antero alkaa jännittää kouluaitoja.

Alkuun kisapaikalla allani oli aika jännittynyt hevonen, joka oli ihan ihmeissään minne hänet on tuotu. Käytiin nopeasti kääntymässä maneesin verkka-alueella ja siellä oli paljon kummallisia ja pelottavia juttuja. Sain kuitenkin verkata Anteroa pitkään ja tällä kertaa en tehnyt sitä virhettä, että olisin istunut ravissa alas ennen kuin hevonen oli rento. Hieman raskaspohjaisella ulkokentällä keventely teki Anterolle hyvää, se sai purettua isoimmat energiansa ja sai ihan rauhassa rentoutua.

Takaisin maneesin verkkaan mennessä hevonen olikin jo huomattavasti parempi. Se oli täysin rento ja kuuliainen, joten oman vuoromme tullessa lähdin hyvillä mielin radalle. Kouluaitojen sisään päästyämme Antsa hieman jännittyi ja katsoi yleisöä, tuomaria ja kukkapuskia hieman epäileväisenä. Sain kuitenkin pidettyä omat hermot kasassa ja näin ollen nopeasti hevonen muuttui samanlaiseksi kuin se oli verryttelyalueellakin ollut.

Raviohjelman rata oli ihan super. Meidän paperissa loppukommenttina lukeekin "Super hyvä rauhallinen suoritus. Pieniä huomioita tahdin säilyttämiseen. Hieno! :) ) Prosentit olivat 78,89 ja sillä päästiin palkintojenjakoon jaetulla ensimmäisellä sijalla. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun tulin pois radalta, niin selkäkipukin väheni puolella. Super vauva-antsa.

C:n rataa varten lähdin suoraan palkintojenjaosta verkkaamaan hyvillä mielin. Tavoitteeksi asetin, että hyväksytty tulos pitää saada ja niin, että hevonen pysyy rentona. Antero alkoi ehkä aavistuksen väsähtää ja ajoittain painua kuolaimen alle, joten aika paljon vain kävelin verkassa.

Itse rata täytti tavoitteemme, mutta hieman jäi hampaankoloon oikea laukka. Toki itselläni oli tiedossa, että sen nostaminen on vaikeaa, ja varsinkin kun pienellä verkka-alueella monen muun hevosen kanssa ei kunnolla pystynyt Anteron kaltaisella hevosella laukkaamaan. Suoritettiin siis oikean laukan osuudet taidokkaasti vasemmassa laukassa. Huomasin kyllä ensimmäisessä kulmassa heti, että laukka on väärä, mutta en yksinkertaisesti saanut hevosta alas ja vaihtamaan sitä. Antsa oli päättänyt, että homma hoituu hyvin vastalaukassakin.

Loppujen lopuksi saatiin kuitenkin prosentteja 58,86 ja loppuun kommentti "Elegantti hevonen. Lyhennä hieman ohjia. Pyri ratsastamaan hevonen paremmin ohjan ja pohkeen väliin. Laukka olisi kannattanut korjata." Allekirjoitan kyllä nämä kommentit täysin ja nyt ei muuta kuin reenaamaan oikean laukan nostoja. :)

Alla vielä molemmat radat videolla:

Hyvän mielen Antero

Inhoan syksyä. Jotenkin kaikki energia ja into loppuu kuin seinään heti kun ilmat viilenevät ja yhä aiemmin ja aiemmin tulee pimeää illalla. Sinänsä opiskeluiden jatkaminen kesän jälkeen on ollut kyllä kivaa, ja erityisesti kun näin syksyllä on myös niitä bileitä kohtalaisesti, mutta kuitenkin erityisesti tämä Friitala-projekti on syönyt hermoja ja pistänyt stressitasot nousemaan. Kroppa tavallaan sanoikin jo stop, ja sairastelin vähän syysflunssaa ja sellaista.

Piristystä pimeneviin iltoihin tuo kuitenkin ratsastus ja erityisesti Antero. Viime torstaina kävin herran selässä vähän kokeilemassa, miten se reagoi kannuksiin ja samalla treenattiin lauantaina kisoja varten. Muuten meni ihan kohtalaisesti, mutta oikean laukan kanssa oli paljon ongelmia. Tai ei sinänsä oikean laukan kanssa, vaan sen nostamisen kanssa. Se tuntuu olevan jotenkin hankala juttu, mutta kyllä sieltä loppujen lopuksi saatiin kummatkin laukat nousemaan. Tyylikkyydestä ei kyllä voida puhua...

Lauantaina olikin sitten jännä päivä. En normaalisti ole mikään kisajännittäjä tai jännittäjä muutenkaan. Stressata osaan kyllä monista asioista, mutta harvemmin koen jännittäväni hirveän paljoa. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että lauantai jännitti. En ollut ennen lauantaita kunnolla tavannut Anteron omistajia ja tiesin heidän olevan paikalla lauantaina, joten se ehkä loi hieman paineita.

Hengissä kuitenkin selvittiin ja nyt ollaan taas yhtä kokemusta rikkaampia. C:n rata meni aika aika säheltämiseksi, koska olin raviohjelman ajan sihteerinä, enkä ehtinyt verkkaamaan ihan niin paljoa kuin olisin ehkä halunnut. Olin koko verryttelyn ja radan ajan todella jännittynyt itse, joten tämä tietysti heijastui myös Anteroon. Kuten aiemmin jo olin ajatellut, muodostuivat laukat meidän isoksi kompastuskiveksemme. Oikeat laukat kyllä nousivat, vähän turhankin hyvin, nimittäin nyt Antero tarjosi oikeaa laukkaa jopa silloin kuin olisi pitänyt nostaa vasen. Raviosuus sen sijaan meni ihan kiitettävästi ja pätkittäin hevonen tuntui ihan hyvältä, tämän vuoksi saatiin huonosta laukkaohjelmasta huolimatta jopa 57,78%.

Päivän toiseen rataan minulla oli huomattavasti enemmän aikaa valmistautua ja sain ihan rauhassa valmistautua suoritukseen. Kävinkin ennen varsinaista maneesissa ollutta verryttelyaikaa kentällä yksinäni ratsastamassa Anteron ihan rennoksi ja maneesiin mennessä aloin vasta herätellä sitä varsinaista suoritusta varten. Tämä toimi ihan hyvin ja Kn sujui huomattavasti paremmin. Läpi ohjelman hevonen oli hitusen jännittynyt ja se olisi saanut liikkua paremmin läpi selän. Kuitenkin saatiin kaikki suoritettua ja myös laukat nousivat silloin kuin piti ja pysyivät yllä niin kauan kuin oli tarkoituskin. Ainoa asia, minkä vuoksi tuota radasta jäi vähän huono maku, on minun istuntani. Maneesissa verkassa omaan selkääni alkoi jostain syystä sattua ihan tajuttomasti ja ratsastin koko radan vähän hammasta purren, enkä pystynyt istumaan kunnolla. En tiedä mistä tuo selkäkipu taas tuli, kun se on pitkään ollut poissa...

Jälkimmäisestä radasta saatiin loppujen lopuksi prosentteja 60,4. Tämä ei yltänyt sijoituksille, mutta eipä me niitä lähdetykään hakemaan. Jos olisin halunnut voittaa tai edes sijoittua, olisin valinnut tallista ratsukseni jonkun muun hevosen tai mennyt raviohjelman Anteron kanssa. Tärkeämpää on kuitenkin kehittyä ja saada uusia kokemuksia. Uusia kokemuksia menemme Anteroisen kanssa hakemaan myös ensi lauantaina, kun Zilpalla on harjoituskilpailut. Ilmoittauduin Antsan kanssa raviohjelmaan ja helppoon C:hen. Ei ole mitään käsitystä, miten tuo eläin vieraassa paikassa käyttäytyy, mutta ehkäpä se selviää sitten lauantaina.

Mietin pitkään kehtaanko julkaista videoita noista radoista, mutta menkööt. Antakaa kuitenkin anteeksi, kyseessä on vasta kolmas kerta kyseisen hevosen selässä ja kaiken lisäksi Antero on nuori hevonen, jolle kaikki kilpailut ja muut ovat vielä ihan uusia juttuja.

Istuntaa, villin lännen meininkiä ja ratsun vaihtoa

Kolmesta viimeisestä ratsastuskerrasta on jäänyt kirjoittamatta. Hupsista. Nyt luvassa siis kilometripostaus ilman kuvia.

Kirjoitan näitä ratsastukseen liittyviä postauksia lähinnä itselleni, koska niihin on kiva palata myöhemmin, ja kun konkreettisesti kirjoittaa ylös ja vähän analysoi omaa tekemistään, niin on helpompi korjata virheitä ja kehittyä. Mutta siis, muutama sana kolmesta viimeisemmästä kerrastani kaviokkaan selässä.

Kaikista kauiten on aikaa istuntatunnista Wiku-ponin kanssa. Koko tunti keskityttiin vain ja ainoastaan korjaamaan istuntaa ja voi jestas, että oli muuten rankkaa. Vaikka minullakaan ei perusistunnassa ole mitään hirveän suuria virheitä, jotka näkyisivät kilometrien päähän, niin kyllä oli lihakset kipeänä ihan vain niiden monien pikkujuttujenkin korjaamisesta.

Mentiin ensin ilman jalustimia ja tarkoitus oli saada jalka oikeaan asentoon. Itse olen oppinut kuluneiden vuosien aikana, että ilman jalkkareita jalat saavat roikkua rentoina alhaalla ja varpaat sojottaa ihan mihin suuntaan vaan. Nyt kuitenkin jalkapohja piti pitää suorassa, lonkka riittävän auki ja polvet puristamatta satulan tukiin. Kyllä ensimmäisillä metreillä lonkat huusivat hoosiannaa, mutta yllättävän pian ne vetreytyivät omille paikoilleen.

Myöhemmin piti ratsastaa jalat oikeassa asennossa myös jalustimien kanssa ja tämä tuntui aiheuttavan vielä enemmän ongelmia. Elina korjasi muun muassa jalustimeni oikeaan kohtaan, minulla kun tuppaa jalustin olemaan varpaalla, vaikka se pitäisi olla siinä leveimmässä kohtaa jalkaa. Tämä korjaus tuotti järkyttävästi päänvaivaa ja jotenkin uusi asento stimuloi ihan uusia ärsykkeitä kropassani ja en meinannut pystyä ratsastamaan, koska minua kutitti niin paljon!

Itselläni isoin korjaus istunnassa löytyy kuitenkin jalkojen sijaan yläkropasta ja hartioista. En tajua, miksi en vain saa lapoja auki ja hartioitani pysymään takana. Argh. Elina saa karjua tästä minulle koko ajan. Ja toinen iso korjaus on kädet. Miksi se kyynärpää ei pysy oikeassa kulmassa, ja miksi ne kädet aina laskeutuvat sinne hevosen harjaan? Turhauttavaa.

No, istunta hetkeksi syrjään, sillä istuntapainotteisen valmennuksen jälkeen meillä oli ihan muuta ohjelmaa. Treenailtiin vähän taitoratsastusjuttuja ja mikäli oikein ymmärsin, niin jotain samankaltaisia tehtäviä on lännenratsastuksessa. Ihan vierasta maaperää siis minulle!

Tunnilla meidän piti muun muassa kääntää hevosta pienen, puomeista rakennetun neliön sisällä sekä kiertää laukassa kahta maneesin eripäädyissä olevaa autonrengasta mahdollisimman kovaa. Ihan mukavaa vaihtelua ja tärkeää mielenvirkistystä niin ratsastajille kuin hevosillekin. En kuitenkaan ainakaan ihan vielä ole vaihtamassa lajia, henkeen ja vereen kouluratsastaja.

Tämänviikkoinen valmennustunti keskityttiin taas kouluratsastukseen, mutta omalta osaltani se sujui ihan eri eläimen kyydissä kuin aiemmin. Wiku vaihtui nimittäin Anteroon, joka on suuri ja suloinen hannoverruuna. Ikää löytyy vasta kuusivuotta ja paljon on vielä opittavaa, mutta aivan valloittava hevonen kyseessä. Taisin taas rakastua...

Sain aika rauhassa hakea hevosta itselleni, Elina tietysti heitteli koko ajan neuvoja ja korjauksia, mutta varsinaista tehtävää meillä ei ollut. Alkuun tuntui, että mikään ei onnistu ja tunnista tulee vaan kaaosta. Anteron isot liikkeet tuntuivat Wikun jälkeen vaikeilta istua ja minulla meni melkein kaikki keskittyminen oman kropan kasassa pitämiseen ja korjaamiseen.

Pikkuhiljaa palaset alkoivat kuitenkin loksahdella paikoilleen ja epätoivo muuttui iloksi. Pätkittäin hevonen tuntui jopa hyvältä, mutta nämä hyvät pätkät olivat kuitenkin varsin lyhytkestoisia, mutta ainakin tiedän, mitä tunnetta jatkossa metsästän. Tietysti täytyy ottaa hevosen nuori ikäkin huomioon, mutta hiljaa hyvä tulee.

Vaikka tykkään Wikusta paljon, niin Antsan kanssa sovimme ehkä paremmin toisillemme. Pitkät jalkani eivät näyttäneet ollenkaan liian pitkiltä ja laukkakin tuntui paljon kotoisammalta istua. Antero on yksityishevonen, mutta näillä näkymin saan alkaa valmentautua ja mahdollisesti kisaillakin sen kanssa. I'm so happy.

Tunnin lopuksi tultiin vielä kahteen otteeseen Tutustumisluokan kouluohjelma, koska lauantaina mennään Anteroisen kanssa kotitallin kisoissa kyseinen rata. Sen lisäksi mennään vielä kn:kin. Vähän jännittää, kun ihan uusi hevostuttavuus ja heti mennään kisoihin. Nämä ovat onneksi kuitenkin vaan harjoituskisat kotitallilla, niin ei hirveän suuria paineita tarvi ottaa. Ja lahjattomat reenaa, vai miten se nyt meni.

Näin sujuu Marikan vapaapäivä

Klo 8.44 Avasin silmäni tänään ensimmäisen kerran. Naapurissa tehdään remonttia, joten heräsin tänäkin aamuna järkyttävään meteliin. No pysyypähän unirytmi edes jotenkin hallinnassa. Makoilin siinä sitten sängyssä ja suoritin aamudatauksen puhelimella.

Klo 9.03 Nousin ylös sängystä. Join lasillisen vettä, kävin vessassa, puin vaatteet päälle ja leikin hetken kameran kanssa.

Klo 9.17 Vedin lenkkarit jalkaan ja suuntasin ulos. Tein kevyen, puolen tunnin hölkkälenkin, joka piristi kyllä kummasti.

Klo 9.58 Menin suihkuun.

Klo 10.17 Tulin suihkusta. Puin vaatteet päälleni ja petasin sänkyni, joka oli aamulla jäänyt tekemättä. Söin rahkan ja makoilin jonkin aikaa sängyllä telkkaria katsellen.

Klo 11.21 Ryhdistäydyin ja laitoin vihdoin jo pitkään lattialla olevassa laukussa lojuneet puhtaat vaatteet kaappiin ja järjestelin muutenkin vähän tavaroita paikoilleen.

Klo 11.43 Avasin tietokoneen ja siihen sitten jumituin.

Klo 12.58 Iski nälkä ja ryhdyin ruuanlaittoon. Paistoin jauhelihaa ja tein itselleni tortilloja. Samalla onnistuin leikkaamaan sormeeni haavan...

Klo 13.21 Ähky. Ruokalepo sängyllä makoillen ja telkkaria katsellen.

Klo 14.30 Pistin kahvin tippumaan.

Klo 14.33 Äiti soitti ja ilmoitti, että he tulevat iskän kanssa tänään käymään Porissa. Suunnitelmat raveihin menemisestä siis tyssäsi.

Klo 14.41 Join kahvia, söin keksejä ja katselin kouluratsastusta areenasta.

Klo 15.00 Kaivoin imurin esille ja päätin imuroida, ettei äiti järkyttyisi kovin pahasti tänne tullessaan.

Klo 15.42 Ryhdyin puolestaan tiskaamaan. Koko ajan siivoillessa katselin myös sivusilmällä kouluratsastusta.

Klo 16.59 Äiti ja iskä tulivat, jättivät koiran tähän ja lähtivät kauppaan. Nyt onkin jääkaappi sitten niin täynnä ruokaa, että huhhuh. Juotiin siinä iltapäivällä kahvit ja käytiin vähän koiran kanssa ulkona kävelemässä.

Klo 19.00 Porukat lähti takaisin Punkalaitumelle ja minä aloin katsoa ensin bb extraa ja sen jälkeen salkkareita.

Klo 20.02 Lähdin hakemaan postista pakettiani.

Klo 20.14 Olin kotona taas. Avasin telkkarin ja aloin kirjoittaa tätä postausta samalla viinirypäleitä ja pullaa syöden.

Klo 22.00 Aloitan luultavasti vielä Big Brotherin katsomisen ja sen jälkeen menen nukkumaan.