Rakastan ratsastusta

Viime viikon torstaina valmennuksen jälkeen melkein itkin epätoivosta. Viikkoa myöhemmin olisin voinut itkeä onnesta. Ratsastin tämän viikon valmennuksen Anteron sijaan suomenhevostamma Sinillä. Muutama vuosi ehti kertyä viime ratsastuskerrasta tämän ihanaisen kanssa, mutta olo oli silti satulaan istuessa hyvinkin kotoisa. Sini on ensimmäinen Ellun hevonen, jonka selässä olen ollut, ja jonka selässä olen ensimmäisen kerran Elinan silmän alla ratsastanut. Sini on se hevonen, jonka kanssa olen opetellut laskemaan neljään. Se hevonen, jonka kanssa olen kulkenut pitkän matkan opetellessani mitä tarkoittaa suora- ja epäsuora ohjasote, ja milloin niitä voidaan käyttää. Sinin kanssa olen ensimmäisen kerran ymmärtänyt oikeasti, mitä tarkoittaa peräänanto.

Tehtiin valmennuksessa väistöjä, avoja ja sulkuja. Ei me nyt mitään huippuluokkaisia taivutuksia saatu aikaiseksi, mutta siihen nähden, että allani oli luonnostaan etupainoinen suomenhevonen, meni ihan hyvin. Kaikista hauskin tehtävä oli omasta mielestäni se, kun pitkällä sivulla aloitettiin avotaivutuksella ja noin puolivälissä vaihdettiin sulkutaivutukseen. Elina käski ajatella vaihtoa ikään kuin kääntäisi satulan ympäri ja itseäni tämä mielikuvaharjoitus auttoi hyvin.

Sini oli koko tunnin niin hieno ja erityisesti lopussa, kun meidän piti ravata mahdollisimman lennokkaasti ja paino kunnolla takaosalla, tuntui pitkästä aikaa ratsastus oikeasti ihanalta, mukavalta ja helpolta. En tiedä sitten onko tässä muutamassa vuodessa tapahtunut jotain kehitystä ratsastajana vai oliko tämä vain sattumaa, mutta omasta mielestäni ratsastin torstaina, pitkästä tauosta huolimatta, Sinillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Rakastan Anteroa, se on ihana hevonen ja tykkään ratsastaa sillä, mutta oli silti ihanaa päästä taas pitkästä aikaa ratsastamaan niin sanotusti valmiilla hevosella. Anteron kanssa kun täytyy koko ajan pitää mielessä, että kaikki väistöt, avot, sulut yms. ovat sille uusia juttuja.

Sinin Tähti ja minä neljä vuotta sitten

Ihanakamala harrastus ja ikäväitkua

Tänään varhaiskavatustuntien jälkeen elettiin haikeita hetkiä. Meidän neljän hengen huippuporukka hajoaa hetkellisesti, kun Annu ja Sini lähtevät valtaamaan Tanskaa opiskelijavaihdon myötä ja tänään nähtiin viimeistä kertaa. Ajattelin etukäteen, että ei se olisi niin iso juttu ja että en ainakaan alkaisi koulussa kaikkien nähden itkemään. No, toisin kävi. Itkettiin, naurettiin ja halattiin viimeistä kertaa yhdessä pitkään aikaan, mutta silti uskon vahvasti, että kun seuraavan kerran taas nähdään, on porukka taas kasassa ihan niin kuin ennenkin.

Lauran kanssa jatkettiin kyynelehtimistä vielä vähän koulun jälkeen minun luonani ja ihmeteltiin, miten puolentoista vuoden aikana joistakin ihmisistä on voinut tulla niin tärkeitä. Olen enemmän kuin kiitollinen näistä ihanista ihmisitä, joihin olen saanut tutustua, joiden kanssa olen saanut nauraa, joiden kanssa olen saanut itkeä ja joiden kanssa olen kokenut niin paljon jo näinkin lyhyessä ajassa. Mikään ei voi korvata näiden supernaisten kanssa kerättyjä muistoja ja kunhan nämä kaksi maailmanvalloittajaa palautuvat takaisin tänne Poriin, niin jatketaan näiden yhteisten muistojen keräämistä.

Onneksi yhteydenpito on nykyään niin helppoa, että voidaan vaihtaa kuulumisia reaaliajassa, vaikka kilometrejä välissä onkin. Ja autoin myös Annua ja Sini blogin perustamisen kanssa, joten toivottavasti kuulumisia saadaan lukea sieltäkin. ;)

Mieli on ollut viime aikoina vähän maassa rakkaan harrastuksenkin vuoksi. Viimeiset kaksi viikko ratsastukset Anteron kanssa ovat menneet niin pieleen kuin vain voi pieleen mennä, eikä harrastaminen ole ollut enää kivaa. Vika ei ole suoranasesti minussa eikä myöskään hevosessa. Töitä tehdään ja tästä suosta noustaan vielä. Välillä tulee takapakkia ja se kuuluu asiaan.

Elämä jatkuu ja arki pyörii. Kouluhommia riittäisi tehtäväksi ihan liiaksi asti, mutta aina on silti aikaa yhdelle opiskelijaristeilylle. Sunnuntaina nimittäin starttaa GOOM ja minä aion olla mukana!

Hyvää matkaa murut! <3